Arkeen palaamisesta ei oikein meinannut tulla mitään vapaasta maanantaista huolimatta, koska työpaikan yhteyksissä oli vikaa alkuviikosta. Torstaina pääsin katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Bollywood-elokuvaa (Intian lähetystön tarjoamana), joka ehdottomasti oli elämys sekin. Leffan nimi oli Ghajini ja sen jälkeen melkein harmitti, että seuraavana päivänä en roadtripin takia päässyt katsomaan toista leffaa. Perjantai-iltana olikin sitten jo aika vuokrata auto, pakata se ja suunnata ranskalaisen kämppiksen ja hänen kaverinsa kanssa Snaefellsnesiin. Useista suunnitelmanmuutoksista yms huolimatta matka oli menestys :) Upeat maisemat salpasivat hengityksen jo Reykjavikista ulospäästyä ja sama fiilis jatkui koko viikonlopun ajan.
Matka sujui hitaasti, valokuvan ottoa varten pysähdellessä ja maisemia ihaillessa. Onnistuimmepa vielä ajamaan harhaan matkalla ekaan yöpymispaikkaan, mutta muuten emme olisi nähneet maailman kauneinta vuorta (ei hajuakaan mikä se oli nimeltään). Ekan yön vietimme teltassa, kunhan ensin ehdin kirota ja kitistä väsymystäni ja turhautumista telttaa pystytettäessä. En enää ikinä lähde reissuun huvila-kokoisen teltan kanssa, varsinkaan kun kukaan pystyttäjistä ei ollut koskaan edes nähnyt telttaa pystyssä. Kämppiksen kärsivällisyys oli varmaan koetuksella, mutta koitui kuitenkin pelastukseksemme yhdistettynä meikäläisen "tekemisen meininkiin" ts. kärsimättömään riuhtomiseen. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että isoksi teltaksi tuo oli helposti pystytettävä, mutta aikaa pystyttämiseen kuluu niin paljon, että kyllä siellä pitää sitten asua vähintään viikko. Ensi kerralla tahdon ehdottomasti kupolin pääni päälle. Kiukkuenergia upposi viimeistään kuumaan altaaseen, jossa kävin pulahtamassa ihan maailman parhaassa, eli omassa, seurassani.
Seuraavan päivän lähtö eteenpäin tapahtuikin sitten reippaalla viiveellä matkaporukan heräillessä puoli yhdentoista maissa. Aikaa kului melkein kahteen asti matkakumppanien pulikoidessa vuorostaan altaassa ja meikäläisen riipiessä telttaa kasaan. Mahtavan ilman ja maisemien takia ilmoittauduin vapaaehtoiseksi tohon hommaan. Vihdoin suuntasimme auton nokan kohti Snaefellsnesin kärkeä, tarkoituksenamme katsoa, mitä kaikkea päivässä ehtii. Myöhäisestä startista huolimatta ehdimme siis käväistä Budir-niemellä ja Arnarstapissa, josta haikkailin itsekseni Hellnariin ja takaisin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja maisemat olivat, kuten koko reissun ajan, päätähuimaavan upeat. Aikomus oli ajaa vielä Snaefelssjökullin, elikäs jäätikön reunamalle, mutta aikomuksesi se sitten jäikin auton osoittauduttua hippasen liian tehottomaksi tuollaiseen suoritukseen. Seitsemän kilometriä ylämäkeen ykkösvaihteella ei vaan kuulostanut hyvältä idealta; ei mun päässä, eikä auton moottorissa. Hyundai Getz palveli muuten kohtalaisesti koko matkan ajan, mutta maantielläkin se osoitti vakavia väsymisen merkkejä hieman jyrkemmissä ylämäissä. Ajelimme siis suoraan Stykkisholmuriin, mikä sekin taas kasvatti ajokokemustani poikittaisen tien ollessa irtokivien valtaamana tietyömaana. Vastaantulevan jeeppikuskin ilme oli näkemisen arvoinen..
Monien uusien ajokokemusten jälkeen tarvitsin ehdottomasti kylmän kaljan rauhoittamaan mieltäni, joten suuntasin lähimpään anniskeluliikkeeseen (jollaisia avoimena olevia oli yhdentoista aikaan lauantaina Stykkisholmurissa tasan yksi). Paikka oli tietenkin pieni ja täynnä paikallisia, eikä vapaita istumapaikkoja ollut. Baaritiskillä nojailukaan ei näyttänyt kuuluvan paikallisiin tapoihin, mutta eipä niitä vaihtoehtojakaan ollut. Hetken aikaa nojailtuani sain keskustelukumppanikseni keski-ikäisen islantilaisen miehen, joka riemastui kuullessaan, että olen Suomesta. Mies dissasi ruotsalaisia ja korosti suomalaisten ja islantilaisten olevan spesiaaleja ja muistuttavan eniten toisiaan. Sain myös kuulla muistorikkaan tarinan 70-luvun Helsingistä, jossa islantilaiselle oli tarjottu vain ilmaista vodkaa, suomalaiset naiset olivat kauniita ja suomalaiset englanninkielentaitoisia. Oi aikoja, oi tapoja. Minut esiteltiin myös miehen vaimolle, joka osoittautui myös suomalaisten ihalijaksi ja luonnollisesti sain kutsun tutustumaan pariskunnan yritykseen Etelä-Islannissa, hekin kun olivat Stykkisholmurissa vain lomalla. Mahtavatkohan edes muistaa koko välikohtausta, jos vaikka otankin yhteyttä, hmm.
Lopetin illan ajoissa, jotta edellisaamua reippaampi liikkeellelähtö onnistuisi. Ja onnistuihan se. Aamupäivällä hajaannuimme taas hieman, matkakumppanit siirtyivät pulikoimaan paikalliseen maauimalaan, kun minä hurautin 10 minuutin ajomatkan päähän huiputtamaan paikallisen Helgafellin. Töppäreen päälle kävelemiseen meni varmaan vain toiset 10 minuuttia, mutta sieltä aukesi miellyttävä maisema vuorineen jne. Helgafellin vieressä oli jonkun sortin suo, jossa mitä ilmeisemmin on vilkas lintuelämä. Jopa meikäläisen harjaantumaton lintukorva erotti viidessä minuutissa toistakymmentä erilaista sirkutusta, räkätystä ja laulua. Muutoin paikalla vallitsi hiljaisuus, jota jäinkin hetkeksi kuuntelemaan lintujen laulun alta. Seuraavaksi päivän ohjelmassa oli lauttamatka Flateyhin. Stykkisholmurissa näytti kuitenkin olevan muutenkin vipinää koko kylän kerääntyessä satamaan seuraamaan Merimiesten päivän kilpailuja ja muuta ohjelmaa. Jälleen kerran aikomus jäi aikomukseksi ja vieläpä islantilaisen perinteen mukaan. Merimiesten päivänä kaikki laivat nimittäin seisovat satamassa ja lauttamatka Flateyhinkin siis peruuntui. Eikun syömään (siihen samaan paikkaan, jossa edellisiltana kaljoittelin, voin suositella paikkaa molempiin tarkoituksiin) ja uutta suunnitelmaa kehiin.
Alunperin suunnitelmana oli ollut ajaa vielä maanantaina Reykjavikista Islannin suurinta vesiputousta, Glymuria, ihailemaan, mutta tämä suunnitelma piti perua jo alussa, koska minun pitikin yllättäen mennä maanantai-iltapäiväksi töihin. Stykkisholmurista lähtiessä sunnuntaina oli vasta iltapäivä, joten päätimme ajaa Glymurille samantien. Kämppikseni kaveri oli ollut kipeähkö koko matkan ajan ja liikkuminen teki hänelle kipeää, joten suuntasin taas itsekseni kohti uusia mahtavia näkymiä. Lyöttäydyinkin siis israelilaiseksi osoittautuneen miehen seuraan, kun huomasin hänen seuraavan minua, joka puolestaan seurasin vääräksi osoittautunutta polkua ja tämän huomattuani siis avasin suuni ja kysyin toista mielipidettä kulkusuunnasta. Reitti näköalapaikalle on siis merkitty keltaiseksi maalatuilla kivillä, jotka aivan luonnollisista syistä häviävät. Ts vierivät pois tms. Kiipeilyseurani jaksoikin jankuttaa tyyliin: "Miten tämä on mahdollista, Islannin tärkeimpiä nähtävyyksiä, eikä mitään kunnollisia opasteita?". Johon minä totesin, että parempi tottua siihen, tämä on Islanti. Reitti oli varsin seikkailullinen, sen helppoon osaan kuului luolan läpi kulkeminen ja virran ylittäminen pitkospuun ja vaijerin avulla. Itse nousun alkaessa seuralaiseni osoittautui vuorikauriin sukulaiseksi painellessaan voimalla ylöspäin mutaista ja kivikkoista rinnettä. Meikäläinen siinä roikkui sitten perässä, suuren osan ajasta henki kurkussa miettien mihin jalkansa laittaa. Vaihtelevan suunsoiton ja pienen mutkan takaa löytyi näköalapaikka ja Glymur korvasi kyllä vaivannäön. Alaspäin valitsimmekin "helpon reitin", joka tosin lopahti pieneen äkkipudotukseen. Tästäkin selvittiin lievimmillä mahdollisilla vammoilla ja ehdimme takaisin autoille noin kaksi tuntia lähdön jälkeen. Opastustauluissa tekemämme matkan pituudeksi oli määritelty 2,5-3 tuntia, joten aika kyytiä sitä mentiin ylöspäinkin, vaikka alkumatkasta ehdittiin eksyäkin. Lähtiessä pientä haastetta ajamiseen toi poikittain kapealle soratielle pysäköity lammasrekka, jonka ohi mahtui juuri ja juuri Getzillä. Rekka oli tietenkin mäen alapuolella ja eilisestä jotain oppineena jurnuttin töppäreen ykkösellä ylös ilman matkustajia.
Glymurilta ajelimme kotiin Reykjavikiin, minä ainakin väsyneenä, mutta tyytyväisenä. Koska autovuokra oli maksettu kolmelta vuorokaudelta, lähdimme vielä maanantaina ajelemaan Mossfellsbaeriin, jossa tarkastimme näköalapaikan ja Àlafossin tehtaanmyymälän. Ei tullut kauppoja, vaikka kyseisen putiikin villapaidat olivat huomattavan edullisia ja yhtä laadukkaita kuin missä tahansa muuallakin. Niin se vain on, että Laugavegurin design-liikkeestä löytynyt sininen villapaita on vienyt sydämeni. Nyt pitää vaan tarkistaa luottotilin saldo ja marssia kauppaan, huokaus.
Maanantai jäi siis lomailun kannalta tynkäpäiväksi, mutta mun autonkuljettajakokemukseni lisääntyi olennaisesti työn merkeissä. Lähetystön kakkosmiehen ollessa lomalla minä kun olen ainoa mahdollinen kuski lähettilään ja autonkuljettajan lisäksi. Pääsin siis ajamaan lähettilään autolla pari virkamiestä Keflavikista Reykjavikin Hiltoniin lähettilään ja ulkoministeri Stubbin matkustaessa autonkuljettajan kyydissä. Minimaalisen Getzin jälkeen Hyundain automaattivaihteellinen tila-auto tuntui laivalta, jonka keulaa oli jossain näkymättömissä. Lähettiläs vaikutti olevan uudesta autostaan kovin huolissaan, enkä oikein tainnut vakuuttaa häntä puolihuolettomalla asenteellani. Matka Reykjavikista Keflavikiin sujui kuitenkin ilmeisen tyydyttävästi, virkamiehet saatiin kyytiin ja toiseen suuntaan suoritetusta matkasta olen jopa ylpeä, sillä pysyin aivan autonkuljettajamme kannoilla lähes koko matkan. Ja, autonkuljettajamme siis ajaa.. noh, kuten islantilaiset nyt ajaa.. Vieraatkaan eivät tainneet huomata rystysteni valkoisuutta, toivottavasti äänikään ei käynyt liian kireäksi :) Lentokentällä vieraita odotellessa minua ehdittiin luulla kahteen otteeseen kentän turvallisuustyöntekijäksi ja ennen ajoa pääsin kättelemään ulkoministeri Stubbia, joka vaikutti hyvin sellaiselta kuin hänet mediassa kuvataan. Kaksi huomionarvoista asiaa samana päivänä, siis. Tällainen kolmen tunnin ajolla kuitattava työpäivä oli lyhyydessäänkin oikein mieluinen.
