Jaeja
Torstaina oli erikoinen ilta, täällä näytettiin Pohjolan talolla Tuntematon sotilas. Englanninkielisillä teksteillä. Syksyllä julkaistaan teoksen uusi islanninnos (?), jonka kääntäjä ja eräs suomalainen kääntäjä keskustelivat uudesta käännöksestä ennen leffan alkua. Ja itsehän saavuin tilaisuuteen puoli tuntia myöhässä, kuvitellen siten missaavani islanniksi käydyn käännöskeskustelun. Olin kovin väärässä ja saavuin siis pahasti myöhässä lähes täyteen, suljettuun saliin ja jouduin kaikkien silmätikuksi. Unohdin kuitenkin koko jutun, koska täällä kaikki ovat aina myöhässä. Keskustelu kesti tunnin, joten leffa laitettiin pyörimään vasta puoli kymmenen maissa, kun ihmiset vielä seurustelivat viinilasillisten ääressä. Joko järjestäjät eivät olleet tietoisia leffan pituudesta tai sitten suunnittelu oli muuten epäonnistunut. Paikalle ei siis jääneet kuin harvat ja valitut, minä mukaanluettuna. Huomasin katsoneeni Tuntemattoman ehkä muutaman kerran liikaa, kun oikein odotin tiettyjä fraaseja ja kohtauksia. Vajaa kolme tuntia kului kuitenkin hetkessä ja kahdentoista maissa lähdin taistelemaan tietäni kotia kohti tavallista hyytävämpää ja voimakkaampaa tuulta vastaan. Aiemmin suorittamani peliliikkeeksi tarkoitettu myöhästyminen osoittautui vain haitalliseksi seuraavan päivän vastaanotolla, kun joka toinen tapaamani henkilö muisti minut "sinä nuorena, joka tuli myöhässä".. Liike olisi siis pitänyt miettiä loppuun asti ja ottaa huomioon, että tässä nimenomaisessa tilaisuudessa oli paljon suomalaisia vieraita, jotka katkeroituivat islanniksi käydystä käännöskeskustelusta. Niin, itsekin olisin katkeroitunut, jos olisin istunut siellä koko tunnin..
Vastaanotolta sain mukaani doggy bagin täynnä herkullisia cocktail-paloja sekä pullon valkoviiniä. Se kun oli avattu jo ja olisi muuten mennyt haaskuun. Nyt ei siis mennyt, vaan
pääsi parempiin suihin, kun suurella joukolla (minä +2) juhlimme synttäriäni seuraavana päivänä Althingin puutarhassa.
Ainii, enpä muista milloin mulle on viimeksi laulettu onnittelulaulu, mutta vastaanoton jälkeen lähetystön paikalla ollut hlökunta yhdessä lähettilään vaimon kanssa lurauttivat kunniakseni "Ja, må hon leva"n residenssin keittiössä. Olin tietenkin otettu.
Synttäri-iltana mut ystävällisesti kutsuttiin grillibileisiin, joihin saavuin tuomisinani ensin hämmästystä, sitten ihastusta herättänyt ananas. Nyt sitten on muutama kansalaisuus lisää maailmassa, jotka tietävät grillatun ananaksen herkullisuudesta. Ilta sujui kuten yleensä; grillattiin ja juotiin kaljaa, puhuttiin ja juotiin kaljaa, puhuttiin lisää ja tutustuttiin uusiin ihmisiin ja juotiin kaljaa, lisää puhumista ja tutustumista, kalja vaihtui lantrattuun viinaan, bileistä löytyi suomalainen, josta kukaan ei ollut aiemmin tietoinen, lisää kaljaa tai lantrattua viinaa ja aggressiivinen keskustelu pohjoismaisen rahoituksen hakemisesta ruotsalaisen kanssa (kyllä, otin sen hyvin henkilökohtaisesti, minähän ja yksin minä olen syyllinen mm. Pohjoismaisen kulttuurirahaston hakuaikoihin=), siirtyminen vesisateessa tuulesta ja sateesta kitisevien Etelä-Eurooppalaisten kanssa bileistä baariin, fölipullon tyhjentäminen matkalla, pissatauko baarissa matkan varrella ja lopulta toisen baarin jonoon odottamaan, että koko (yli) kymmenpäinen seurue pääsisi sisään. Sen jälkeen baaritiskin kautta täpötäydelle tanssilattialle (tai siis täpötäyteen baariin, jolloin koko baari=tanssilattia), huitaistaan huiviin ruotsalaisen selvästi anteeksipyynnöksi tarkoitettu snapsi (paitsi, jos en olisi itse myöhemmin ymmärtänyt tarjota shottia vastapalveluksena, niin mua ei varmasti moikattais kadulla, kyseessä oli kuitenkin Ruotsin kansalainen) jotain yrttiviinaa, tanssia, konemaista tanssia, humalainen totaalikyllästyminen konemusaan ja poistuminen kys. paikasta homobaariin paikanvaihtoon suostuneen lähimmän tuttavan kanssa, kunnon fiilistelyä homobaarissa kasariklassikoiden tahtiin, fiilistelyn päättäminen I will surviveen, poistuminen homobaarista baariin, jossa on pisin aukioloaika. Ja baaritiskin kautta jortsuilemaan. Pilkun jälkeen epämääräisen mutkan kautta kotiin nukkumaan kellon tullessa seitsemän. Näin siis jäi yksi lauantai Reykjavikissa ja mun 27-vuotispäiväni historiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti