Huomautuskommentti

Alta löytyy neljä uutta tekstiä, ensimmäinen on kirjoitettu joitain viikkoja sitten ja loput äskettäin. Ovat siis kronologisesti hiukan sekavassa järjestyksessä ja kylmät faktatkin tulevat hiukan jälkijunassa, mutta tekstit ja niiden järjestys ovat toivottavasti lukijaystävällisiä. Yritän vielä pykätä matkaselostuksia ja hiukan sälää Islannista, mutta katsotaan nyt. Tällä kertaa en edes lupaa kuvia blogiin, niitä löytyy Facebookista sitten kun löytyy. Eläkää sen kanssa! ;-)

I´m like a bird, I always fly away..

Alkuun täytyy taas todeta Islannin ihmeellisyys. Aloitin tekstien kirjoittamisen keskipäivän aikoihin Reykjavikilaisen kirjakaupan kahvilan terassilla kuumassa auringonpaisteessa. Nyt kirjoittelen tuntemuksiani kotona ja ihastelen sateen kauneutta auringon paistaessa.

Vajaat pari viikkoa on aikaa jäljellä ihmemaa-Islannissa ja sitten otan suunnan Turun kautta Norjan Kristiansundiin. En voi sanoa, että jäisin erikoisesti kaipaamaan Islantia, vaikka muutamia asioita toki haluaisin viedä mukanani. Kuten Laugardalslaugin ulkoaltaineen ja hotpotteineen ja näkymän meren yli Esjalle. Tosin mahtavia näkymiä on kai tiedossa jatkossakin, Kristiansund kun sijaitsee Norjan länsirannikolla, pohjois-eteläsuunnassa aika keskellä Norjaa. En myöskään koe, että elämä Islannissa ahdistaisi siinä määrin, että minun olisi pakko päästä pois täältä (huolimatta siitä, että hetkittäin ajatus pitkäaikaisesta asumisesta pienellä vulkaanisella saarella keskellä Atlanttia on aavistuksen järkyttävä). Yksinkertaisuudessaan; minulla ei ole mitään syytä jäädä Islantiin, eikä mitään syytä olla muuttamatta Norjaan. Pienellä periferisellä saarella on kuitenkin uskomattoman paljon nähtävää ja suunnittelenkin jo paluuta ihan lomailumielessä.

Olen pohtinut paljonkin miten Islannista poismuuttaminen eroaa aiemmista maistamuutoista. Olen myös verrannut fiilistäni mm. nordjobbareiden lähtöfiiliksiin. Nordjobbareita tuntemattomille selvitykseksi: nordjobbarit ovat yleensä 20 vuoden molemmin puolin olevia nuoria, jotka lähtevät kesäksi töihin toiseen Pohjoismaahan. Monelle nordjobbarille Nordjobb on ensimmäinen kerta, kun he viettävät kesän poissa kotoa/kotimaasta ja uusi maa, uudet ihmiset ja etenkin uudet, erilaiset kokemukset ovat jotain, minkä kesän päättyessä ei haluaisi loppuvan. Vaihtarina olo on hiukka samanlaista. Ensimmäinen "uusi maailma" voi tuntua unelmien maalta, jossa kaikki on toisin ja paluu kotiin tuttujen ihmisten luo ja vanhoihin ympyröihin tuntuu luotaantyöntävältä. Siltä musta ainakin tuntui vuosia sitten Tukholmassa vietetyn Nordjobb-kesän (ja myöhemmin Ahvenanmaan-kesien jälkeen). Onko lähdön tuska siis oikeaa rakkautta uutta maata kohtaan vai ainoastaan pelkoa ja/tai vastenmielisyyttä ja turhautumista palata vanhoihin kuvioihin? Tällä kertaa mun lähteminen on kuitenkin erilaista jo senkin takia, etten palaa Suomeen, vaan vuorossa on kokonaan uusi maa. Toisaalta, ennen kuin päätin ottaa vastaan työn Kristiansundista lähettelin työhakemuksia Suomeen, enkä yleisesti ottaen kokenut Suomeen paluuta epämiellyttäväksi. Hieman inhotusta herätti ajatus muutosta pääkaupunkiseudulle eikä Turkuun, mutta siihenkin tottui.

Fiilis on enimmäkseen kuin yksittäisellä/yksinäisellä muuttolinnulla, kun taas kerran on muutto edessä uuteen maahan ja uuteen ympyröihin. Tupsahtaminen uuteen ympäristöön ja työpaikkaan sekä uuteen tilanteeseen sopeutuminen tuntuu juuri nyt olevan elämässäni enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä edes epätietoisuus asunnosta Kristiansundissa saa minua hermostumaan, vaikka muuttoon on enää kaksi viikkoa. Täällä ollessa olen, kuten muutkin satunnaiset ex-patriaatit, saanut uutta näkökulmaa omaan elämääni ja pohdinkin, onko minun tarkoituskin elää elämäni (ainakin toistaiseksi) siellä ja täällä, vakiintumatta yhteen tiettyyn paikkaan. Hyvin se on näyttänyt sujuvan tähän asti ja tiedän kuitenkin, että henkinen kotini on ja tulee olemaan Turussa, jonne varmasti voin aina palata.

Kristiansundissa

Kolmisen hektistä viikkoa myöhemmin kirjoittelen uutta tekstiä uudessa kotikaupungissani Kristiansundissa, enkä voi muuta todeta, kuin että edellisestä tekstistä on hyvä jatkaa. Olen varmaankin edelleen jonkun sortin välitilassa, vasta pari päivää sitten saavuin Suomesta, eikä viimeisestä päivästä Islannissakaan ole kulunut kuin viikko. Ulkona muuten sataa paraikaa täälläkin :) Vähän ukkosteleekin.

Neljä ekaa päivää ovat kuluneet tietenkin nopeasti uuteen työhön, työkavereihin, arkielämään (kuten kaupassakäyntiin) ja ympäristöön totutellessa. En pysty lopettamaan hehkuttamista ympäröivästä luonnosta! Joka puolella on vuoria, kuten Islannissa, vaikkakin ne ovat siellä erilaisia. Joka puolella on myös puita ja metsää, kuten Suomessa. Siellä täällä on suojaisia salmia ja mukavia kallioita, kuten Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa. Erinäköiset ja -kokoiset laivat seilaavat joka puolella saarta. Kaikkea tätä ympäröi meri. Tai paremmin sanottuna; koko alue kiemurtelee meren pinnalla. Ilma tuntuu pehmeältä, samanlaiselta kuin "tavallisissa rannikkokaupungeissa" (tavallinen rannikkokaupunki = esim Turku tai Göteborg, mutta ei Reykjavik:), mutta silti raikkaalta kuten Islannissa. Aurinkoakin on riittänyt näinä muutamina päivinä ja olen nauttinut kesemmästä kesästä enemmän kuin koko kesän aikana Islannissa. Ei sillä, etteikö Islannissa olisi ollut poikkeuksellisen lämmin ja kuiva kesä, Kristiansundissa vain kesäinen ilma on minulle tutumpaa ja kotoisempaa laatua.

Työpaikalla minut otettiin vastaan melkein ylitsevuotavan lämpimästi samalla kun kerrottiin, että tuloani on odotettu jo kauan.. Minut oli esitelty etukäteen työkavereille mailitse (krhm, lähin esimies siis ilmeisesti tehnyt koosteen mun cv:stä tjtn) ja heidät oli jossain määrin aivopesty tekemään kaikkensa, jotta viihtyisin töissä. Firmalla on ollut hieman epäonnea matkassa, sillä tänne rekrytoidut suomalaiset ovat syystä tai toisesta lopettaneet parin kuukauden jälkeen, joten odotukset mua kohtaan ovat melkoiset. Melkeinpä pelottava vastaanotto meikäläiselle. Työkavereistani yksi on suomalainen ja loput seitsemän norjalaisia ja kaikki vaikuttavat oikein mukavilta, auttavaisilta ja reippailta. Vaikken vielä ole ehtinyt jutella enemmän kuin minua perehdyttävän suomalaisen kanssa, niin uskoisin sopivani tuohon porukkaan, jos en kuten nenä päähän niin ainakin kuten vararengas takaluukkuun (mistä puhuen, en tiennyt että siellä pohjan alla on kaikkea ihmeellistä sälää, kuten hinauskoukku -mistä mä voin tietää, että autoon voi kiinnittää jonkun koukun, vaikkei ole vetokoukkua, ja vielä sinne etuosaan-- joten ansaitsin taas blondipisteet kotiin Lindan hinausta järjestäessäni). Pitänee vielä mainita, että kaikki työkaverini ovat naisia.

Neljän päivän aikana olen muutoin ehtinyt tutustua paikallisiin ruokakauppoihin, uimalaitokseen ja lähimpään ulkoilureittiin. Uimahallissa/minikylpylässä oli vain 25m allas ja kaikenmaailman turhia pompööseja liukumäkiä ja lastenaltaita ja vaikka mitä ja ainakin kolminkertainen hinta (alennettunakin!) Islantiin nähden -höh! Kaikesta tästä ja sisäaltaasta huolimatta tavallista lyhyempikin, vain kilometrin uinti virkisti kuten ennenkin. Harmi kyllä taitaa olla pakko luopua hyvin alkuunpäässeestä harrastuksesta jo nyt, sen verran kallista on pulikointi täällä.

Kämppä on samantyylinen kuin Islannissa, kellari on vain vaihtunut sokkeliin. Kämppiksinä on kaksi parikymppistä norjalaista; poika ja tyttö (ei pariskunta), joiden kanssa siis jaan keittiön ja vessan sekä kylpy/pesuhuoneen. Seinät on aika paperiset, mutta se tuskin muodostuu ongelmaksi, sillä minua vastapäätä asuva poika vaikuttaa hyvätapaiselta ja on ainakin tähän asti lakannut kuuntelemasta musiikkia/laskenut volyymia viimeistään yhdentoista maissa. Näkee sitten, mitä viikonloppuina tapahtuu, mutta lähtökohdat vaikuttavat ainakin hyviltä.

Huomasin muuten toukokuussa pohtineeni murheisena pakkomuuttoa opiskelijaksi Helsinkiin, mutta näin ei nyt sitten päässyt käymään. Olen kyllä ilmoittautunut läsnäolevaksi Helsingin Yliopistoon, mutta tarkoituksenani on kikkailla opintoviikkoja opiskelemalla etänä Avoimessa yliopistossa ja hyväksyttää sitten avoimen opinnot HY:n tutkintoon. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ja kukapa ei lapamatoon luottaisi. Tämä siis tiedoksi niille, jotka pohtivat, mitä opiskelupaikalleni tapahtui.

Tässä kai ne perusasiat näin alkuun, hyvältä vaikuttaa ja ainakin tähän mennessä itsetuntemus on ollut oikeutettua; sopeutumisvaikeudet ei pahemmin kiusaa.

Autoilua

Linda (asiaa tarkemmin tuntemattomille tiedoksi: Linda= Fiat Brava -98. Naisen autolla pitänee olla miehen nimi, mutta Linda tekee poikkeuksen; pyöreämuotoista, yllätyksiä täynnä olevaa, naisellisen äkkipikaisesti toimivaa autoa ei voi nimetä maskuliiniksi! Sitä paitsi, tästä syystä mun ja Lindan välillä on varsin toimiva ja lämmin suhde- joku muu olisi varmasti jo luovuttanut korjaamolaskupinon kasvaessa..) jaksoi kiitettävästi tuhannen kilometrin urakkansa Ruotsin itärannikolta Norjan länsirannikolle, mitä nyt pitkät valot eivät enää suostuneet menemään pois päältä viimeisen tunnin aikana. Pilkkopimeässä ajaessa oli parempi näin, Linda siis osoitti taas naisen logiikkansa; jos valot menee pimeässä rikki, niin parempi, että pitkät ei kuitenkaan lakkaa toimimasta. :)

Tullessani ekan työpäivän jälkeen kotiin koin taas ylimääräistä sydämentykytystä, kun tuulilasissa näkyi jo kaukaa keltainen lappu. "Jaaha, eka päivä uudessa maassa ja heti parkkisakko. no, eipä olis eka kun Islannissa tuli jo yksi sellainen kuitattua, mutta paljonkohan tässä öljymaassa joutuu pulittamaan" oli ensimmäinen ajatukseni. Lappunen osoittautuikin (helpotuksen huokaus) huomautukseksi siirtää auto, jotta kaupungin työntekijät pääsevät tyhjentämään roskiksen, eikä siis sisältänyt mitään maksuvelvoitetta. En kyllä vieläkään ymmärrä, mistä mun olisi pitänyt tietää, miten kauas jostain tolpasta (mikä tolppa??) pitää parkkeerata ja tasan samassa kohdassa on myöhemmin ollut muita autoja. Lähtiessäni uimaan myöhemmin illalla siirsin Lindan hieman alemmas ja mietin, että pariin päivään ei tarvitse kantaa huolta keltaisista lappusista, sillä olin päättänyt toimittaa auton korjaamoon valojen laittamista varten.

Seuraavana aamuna sitten käynnistelin autoani alamäkeen mennäkseni töihin ja sitten korjaamoon. Pari sekuntia liian myöhään huomasin, että liikuin ainoastaan painovoiman avulla ja että auto ei ollutkaan käynnissä liikkeestä huolimatta. Tajuttuani tämän olin jo ehtinyt rullailla ensimmäiseen risteykseen, jossa oli pakko pysähtyä väistämään jalankulkijaa ja josta ei sitten päässytkään enää eteenpäin hidastetöyssystä johtuen. Siinä sitä sitten jurnutettiin kytkintä ja katseltiin ympärille, että mistä hankitaan apua. Pysähtymisen välillisesti aiheuttanut jalankulkija oli jo ehtinyt häipyä, mutta huomasin kiinnittäneeni lähitaloa maalaavan miehen huomion epätoivoisilla starttaamisyrityksilläni. Kyseinen mies ei pahemmin kruusaillut vaan lähti ilomielin tönäisemään Lindan pikku töppäreen ylitse sujuvaan liukuun, joka päätyi parkkeeraamiseen islantilaiseen tyyliin, siis keskelle jalkakäytävää. Suunnatessani ylämäkeä kotiin hankkimaan tarvittavia puhelinnumeroita huutelin (genau-ilmaisusta ja jännittävästä murteesta päätellen saksalaiselle) maalarille kiitokseni, jolloin mies yltyi selittämään, miten tämä oli kolmas kerta tänä aamuna, kun hän kohtaa starttausvaikeuksia. En tosiaan ollut yksin ongelmani kanssa, sillä matkalla korjaamolle (korjaamo on ihan työpaikkani vieressä, joten pummasin kyydin hinauskuskilta) poikettiin antamaan starttiapua jokseenkin keski-ikäiselle naiselle, jonka huomattavasti Lindaa nuorempi "kauppakassi" ei suostunut tulemaan ulos tallista. Nojoo, satoihan silloin tihkua.. Ilo pitkästä itkusta, sillä ei mennyt kahtakaan tuntia ennen kuin korjaamosta soitettiin, että vika oli saatu korjattua.

Työpäivän päätyttyä marssin korjaamoon ja ilmoitin tulleeni hakemaan Fiatini pois. Korjaamopoika (jonka hiustyyli oli joltisenkin sama kuin meikäläisen viimeisin kananpylly, hmm..) selvitti mikä oli vikana, mutta eihän meikäläisen norja riittänyt sen ymmärtämiseen, joten rassukka joutui selittämään muutaman kerran uudelleen (keskustelu oli käyty jo kerran puhelimessa..). Kun kuvittelin ymmärtäneeni syyn (sytystystulpat?) ja maksettuani koko roskan hinauksineen (krhm, tässäkin oli sitten pakko heittää pikku "mä en muista tunnuslukua"-korttiepisodi) marssin tyytyväisenä autolle ja hykertelin ilosta Lindan käynnistyessä reippaasti hyrräten. Minuuttia myöhemmin marssin takaisin sisälle korjaamoon (ja sain varsin hölmistyneen katseen korjaamopojalta- se oli varmasti jo myhäillyt tyytyväisenä, että pääsinpä siitäkin blondista eroon) ja ilmoitin, että pitkät on ja pysyy edelleen päällä. Hinaajamies ei ollut maininnut mitään valoista ja odottelen edelleen varaosan saapumista Lindan hengatessa korjaamolla (petturi). Minut tunnistettiin heti puhelimessakin, kun tänään kyselin tilannekatsausta. Ehdin juuri ja juuri todeta parhaalla suomenruotsillani, että haluan kysyä autostani, kun samainen korjaamopoika kysyi: " ai se Fiat?".. Joo, Suomen rekisterissä kulkeva Fiat ja sen yhtä vaalea omistaja ovat jatkossa varsin tunnettuja paikallisissa autokorjaamoissa, voisin kuvitella..

Lännestä itään ja idästä länteen

Poimintoja matkalta Islanti-Suomi-Ruotsi-Norja, ts. Reykjavik-Helsinki-Turku-Naantali-Kapellskär-Kristiansund

*tiukkaan aikataulutettu perjantainen matka Islannista Turkuun sujui mallikkaasti: kireän kiireinen tiukkisilme höystettynä saappaiden vaativalla kopinalla ja jäätävä matkalaukkumäärä, jolle on yksinkertaisesti pakko tehdä tilaa olivat huomattavaksi eduksi siirtyessäni puolessa tunnissa koneesta tax freen+välipalakaupan ja matkatavaran noudon kautta ensimmäiseen mahdolliseen Turun bussiin

*äidille ei kannata edelleenkään antaa helpolla periksi: pyörä mahtuu ihan hyvin takakonttiin, ainakin kun etupyörän ottaa irti. eikä tarvii käyttää rahoja turhan romupyörän ostoon, kun on oma, uskollinen fillari mukana. jos sen vaan saisi sieltä takakontista käyttöön.. tällä hetkellä fillari lojuu auton mukana korjaamolla.

*ex-pomon tapaaminen laivalla. laivamatka muutenkin oli ihanan tuttu ja turvallinen ja buffetissasukkulointi-taito on edelleen tallessa!

*möhkyräisten kiertoteiden ajaminen tietyön takia Ruotsin puolella rajan tuntumassa

*maiseman muuttuminen ensin Ruotsi-Norja-rajan lähestyessä tunturien tullessa kuvaan ja uudestaan pari tuntia myöhemmin vuorten ilmestyessä

*äkillinen elo-syyskuun pimeys heti yhdeksän jälkeen ja säkkipimeys siinä vaiheessa, kun pääsin ajamaan viimeistä pätkää. ilmeisesti maisemat ovat henkeäsalpaavat, mutta tällä kertaa mun hengen salpasi vain mitätön näkyvyys ja suuri jännitys siitä, kääntyykö tie seuraavassa mutkassa oikealle vai vasemmalle. ja mutkat tuli näkyviin tossa pimeydessä noin 15-30 m ennen kiviseinään törmäämistä.

*Jo alkumatkasta Norjaan ohitin vanhat kotikulmat -Uppsalan Flogstan :) Siellä vietetty aika jäi lyhyeksi, mutta muistot ovat edelleen lämpimät!