Ohhoi, arki rullaa jo kuin se kuuluisa vierivä kivi, kun pääsin vaihtamaan pankkiakin. Uutta pankkia ei voi kuin kehua, palatessani töihin tilinavauskeikan jälkeen oli sähköpostissani jo odottamassa nettipalveluun tarvittava salasana ja pankista sain heti mukaani laitteen, joka arpoo nettikäytön salasanoja. Pankkikortin pin-koodin saapumista sain odottaa kaksi päivää ja päivä sen saapumisen jälkeen sain itse kortin. Postissa, tarvitsematta vaivautua itse pankkiin. Koko tämän epäonnekkaan episodin jälkeen määrittelen siis hyvän pankin sellaiseksi, jossa ei tarvitse käydä henkilökohtaisesti kuin korkeintaan allekirjoittamassa välttämättömimmät paperit tilinavaamisen yhteydessä.
Kerronpa nyt vielä muutaman viikonlopun tapahtumista, niistä kun löytyy mukavaa kerrottavaa. Edellisviikonloppuna nimittäin ajauduin kirjastokäynniltäni mainosflyerien innoittamana paikalliseen elokuvateatteriin, jossa on myös esillä näyttely Kristiansundin jälleenrakentamisesta sodan jälkeen. Kaupunkihan pommitettiin lähes maan tasalle toisessa maailmansodassa. Näyttelyssä oli päivystämässä kaksi paikallista vanhemman polven edustajaa, jonkun sortin paikallishistorian harrastajia, kai. Ja minähän vanhana historian opiskelijana olen varsin otollista yleisöä tällaiselle väelle, joka mielellään kertoo asuinpaikastaan ja sen historiasta. Opastajien intoa ei varmasti liennyttänyt suomalaisuuteni, vaan voidaan puhua puhtaasti win-win -situationista. Kuulin mm, että miehityksen aikana täällä oli jopa neljä tuhatta saksalaista sotilasta, eli noin kolmannes kaupungin väestöstä oli sodan aikana saksalaisia. Kaupungissa kerrotaan myös tarinaa saamelaisesta, jonka omistamat kolme taloa sijaitsivat kaupungin pommitetuissa osissa kukin eri suunnalla, mutta joista yksikään ei kärsinyt vahinkoja. Saamelaisen huhutaankin langettaneen talojensa ylle suojaavat loitsut, how cool is that?! Sinänsä vaatimattomassa näyttelyssä kuluikin yhtäkkiä ainakin 45 minuuttia.
Samaisena lauantai-iltana menin ekaa kertaa yksin leffaan. Aiemmin mainitut mainosflyerit kun houkuttelivat käyttämään Caroline-kinon lippuja puoleen hintaan ja kun näytöslistalta löytyi sieltä jo kerran poistettu Jenta som lekte med ilden (Tyttö. joka leikki tulella), ei tarjousta voinut vastustaa. Täällä on siis sen verran pieni ja eristäytynyt leffateatteri, että yhtä leffaa näytetään vaan pari viikkoa ja sitten se taitaa lähteä kiertoon.. Useampi pieni sali kylläkin löytyy ja kerralla kierrossa on kolmisen leffaa, mutta täytyy kyllä olla tarkkana, jos jonkun tietyn leffan haluaa nähdä, jotta ehtii raahautua teatteriin ennenkuin sen näytökset loppuvat. Samaiseen lauantaihin kuului shoppailua paikallisen Onlyn alennuspöydässä, josta tarttui mukaan uutta rättiä ihan kuusin kappalein hintaan 200 nok. Ja hetkeen ei toivottavasti tarvii shoppailla, vaan enemmänkin pitäis kai keskittyä siihen, mitä kaapista heittäisi pois.. Melkein kohoaa tuskanhiki otsalle, jos ajatus muuttamisesta edes vilahtaa päässäni.
Tuon viikonlopun sunnuntai vierähtikin sitten mm. fillaria korjatessa. Tästä olen kyllä erityisen ylpeä; paikkasin takakumin ihan itse, eikä tarvinnut edes irroittaa takarengasta! Seuraavana haasteena on varmaan auton renkaiden vaihtaminen, vaikka siihen tavoitteeseen pääsemiseen menee varmasti "hetki".. Sunnuntain kruunasi työkaverin luona katsottu Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelu lopputuloksella 7-0! Täytyy myöntää, että en edes muista, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen jäkismatsin, mutta nyt oli kyllä hauskaa, varsinkin tuolla lopputuloksella kruunattuna!
Seuraavana viikonloppuna käytinkin paljon aikaa "naisellisempiin" touhuihin eli siivoilin (kun kämpän yhteinen imuri oli suvainnut taas ilmestyä kaikkien käyttöön), pesin pyykkiä, leivoin (piitkästä aikaa) pullaa ja mokkapaloja ja tein makaronilaatikkoa lounasevääksi. Sunnuntaina pääsin työkaverin kanssa vierailulle Averoyn saarelle toisen kolleegan luo. Averoy on täällä kuuminta hottia, koska parin viikon päästä valmistuu lauttayhteyden korvaava tunneli, joka on ollut puheenaiheena ties miten kauan. Alkuperäisen aikataulun mukaan tunnelin piti valmistua aikoja sitten, mutta niin vain täälläkin tuollaiset aikataulut venähtää. Norjan "yleisradio" tarjoaa muuten amerikkalaisia ja brittisarjoja netti-tv:ssään ja True Bloodin katsomisesta on tullut yksi viikon kohokohdista! Kyseisen vampyyrisarjan lisäksi innostuin katsomaan Mistresses-sarjaa, joka oli niin huippuhyvä, että oikein kiukuistuin, kun kuulin sen loppuvan. Mä kun en viime vuosina ole edes pahemmin katsellut televisiota, en varsinkaan ihmissuhdehömppää (voinen myöntää, että kyllästyin Sinkkuelämäänkin nopeammin kuin moni tuntemani) oikein missään muodossa ja sitten kun vihdoin löydän mahtavan pari-/ihmissuhdedraaman, niin se loppuu! Vääryys tämäkin, vaikkakin pieni. Olen tosin kiinnostuksella seurannut myös tanskalaista dekkaria, Forbrytelsen. Minut tuntevat tietävät varmasti, että tämä ei kuulosta minulta, mutta tuokin sarja on mielestäni osoittautunut oikein kelvolliseksi. Katselin myös pari viimeistä jaksoa Generation Killiä, viimeisen jakson ekstra-mielenkiinnolla, koska tajusin, että siinähän Iceman-Bradia näyttelee sama skådespelare kuin True Bloodin Ericiä. Varsin erilaisissa rooleissa siis tuo kaikkien Ruotsi-poikia kuolaavien naisten lemmikki ;-)
Kohtalaisen paljon aikaa on kulunut myös viestinnän etäopintojen kanssa vääntämiseen. Kirjoja ei ole kovin helposti saatavilla, vaikka paikalliskirjasto tarjoaakin palveluitaan auliisti. Tai, tarjosi.. Ensimmäiset kolme kirjaa toimitettiin ystävällisesti, mutta seuraavaa tilausta tehdessä olikin jo hiukan toinen ääni kellossa, kun oli käynyt ilmi, että kirjojen tilaaminen tuo kustannuksia kirjastolle.. Tarjouduin kyllä itsekin maksamaan kirjoistani, ymmärrettäväähän on, että norjalainen pikkukirjasto ei pahemmin budjetoi varojaan ulkomaalaisten kurssikirjojen tilaamiseen.. Ekat kirjat sain Turusta reilussa viikossa, mutta Helsingin kirjoja odottelen vielä kolmen viikon jälkeenkin.. Ja omatuntoa kolkuttelee tieto siitä, että Hkin kirjalähetykset ovat varmaan kalliimpia kuin Turun vastaavat, hmph. Tähän mennessä olen todennut, että jos en muuta viiden yliopistovuoden aikana oppinut, niin ainakin ilmeisesti kirjoittamaan akateemista hömppää vähällä pohtimisella uskottavasti, sillä tähän mennessä kirjoitetut esseet ja tentit ovat menestyneet vähintäänkin keskinkertaisia. Hassua sinänsä, että avoimen yliopiston opintojen takia olen oppinut myös neuvottelemaan itselleni joitan erivapauksia ja selittelemään asioita parhaita päin. Tämän taidon opiskelua vältin nimittäin viimeiseen asti varsinaisena opiskeluaikanani, koska vihaan deadlinen venyttämistä ja opettajan aikataulujen sekoittamista, vaikka yhden esseen lukeminen tuskin pilaa kenenkään viikkoa. "Mutta, jos kaikki tekisivät niin.."- fraasi nyt sattuu iskemään juuri meikäläisen omatuntoon.
Ja kuka vielä väittää, että ulkomailla asuminen on eri jännää? Tai, kai se voisi olla jännempää kuin mun elämä just nyt. Välillä mietin, et olen itse tainnut ajaa itseni jonkun sortin velvollisuusloukkuun, kierteeseen, joka ruokkii itseään. Ois kiva olla sosiaalisempi tai vaikkapa harjoittaa viikonloppumatkailua, mutta muutamien rutiinien pyörittäminen ja opintojen kanssa vääntäminen vievät aikaa, joten sosiaalista elämää ei tule pahemmin harjoitettua. Ja kun en täältä oikein ketään tunnekaan, niin kehä on valmis. Nooh, kaikesta huolimatta en jaksa edelleenkään suuremmin stressata, onhan moniin todellisiin stressinaiheuttajiin (kuten Helsingin Yliopisto/avoin yo) välimatkaa enemmän kuin muutamia kilometrejä ja nekin on helppo unohtaa miellyttävässä ympäristössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti