Alkuun täytyy taas todeta Islannin ihmeellisyys. Aloitin tekstien kirjoittamisen keskipäivän aikoihin Reykjavikilaisen kirjakaupan kahvilan terassilla kuumassa auringonpaisteessa. Nyt kirjoittelen tuntemuksiani kotona ja ihastelen sateen kauneutta auringon paistaessa.
Vajaat pari viikkoa on aikaa jäljellä ihmemaa-Islannissa ja sitten otan suunnan Turun kautta Norjan Kristiansundiin. En voi sanoa, että jäisin erikoisesti kaipaamaan Islantia, vaikka muutamia asioita toki haluaisin viedä mukanani. Kuten Laugardalslaugin ulkoaltaineen ja hotpotteineen ja näkymän meren yli Esjalle. Tosin mahtavia näkymiä on kai tiedossa jatkossakin, Kristiansund kun sijaitsee Norjan länsirannikolla, pohjois-eteläsuunnassa aika keskellä Norjaa. En myöskään koe, että elämä Islannissa ahdistaisi siinä määrin, että minun olisi pakko päästä pois täältä (huolimatta siitä, että hetkittäin ajatus pitkäaikaisesta asumisesta pienellä vulkaanisella saarella keskellä Atlanttia on aavistuksen järkyttävä). Yksinkertaisuudessaan; minulla ei ole mitään syytä jäädä Islantiin, eikä mitään syytä olla muuttamatta Norjaan. Pienellä periferisellä saarella on kuitenkin uskomattoman paljon nähtävää ja suunnittelenkin jo paluuta ihan lomailumielessä.
Olen pohtinut paljonkin miten Islannista poismuuttaminen eroaa aiemmista maistamuutoista. Olen myös verrannut fiilistäni mm. nordjobbareiden lähtöfiiliksiin. Nordjobbareita tuntemattomille selvitykseksi: nordjobbarit ovat yleensä 20 vuoden molemmin puolin olevia nuoria, jotka lähtevät kesäksi töihin toiseen Pohjoismaahan. Monelle nordjobbarille Nordjobb on ensimmäinen kerta, kun he viettävät kesän poissa kotoa/kotimaasta ja uusi maa, uudet ihmiset ja etenkin uudet, erilaiset kokemukset ovat jotain, minkä kesän päättyessä ei haluaisi loppuvan. Vaihtarina olo on hiukka samanlaista. Ensimmäinen "uusi maailma" voi tuntua unelmien maalta, jossa kaikki on toisin ja paluu kotiin tuttujen ihmisten luo ja vanhoihin ympyröihin tuntuu luotaantyöntävältä. Siltä musta ainakin tuntui vuosia sitten Tukholmassa vietetyn Nordjobb-kesän (ja myöhemmin Ahvenanmaan-kesien jälkeen). Onko lähdön tuska siis oikeaa rakkautta uutta maata kohtaan vai ainoastaan pelkoa ja/tai vastenmielisyyttä ja turhautumista palata vanhoihin kuvioihin? Tällä kertaa mun lähteminen on kuitenkin erilaista jo senkin takia, etten palaa Suomeen, vaan vuorossa on kokonaan uusi maa. Toisaalta, ennen kuin päätin ottaa vastaan työn Kristiansundista lähettelin työhakemuksia Suomeen, enkä yleisesti ottaen kokenut Suomeen paluuta epämiellyttäväksi. Hieman inhotusta herätti ajatus muutosta pääkaupunkiseudulle eikä Turkuun, mutta siihenkin tottui.
Fiilis on enimmäkseen kuin yksittäisellä/yksinäisellä muuttolinnulla, kun taas kerran on muutto edessä uuteen maahan ja uuteen ympyröihin. Tupsahtaminen uuteen ympäristöön ja työpaikkaan sekä uuteen tilanteeseen sopeutuminen tuntuu juuri nyt olevan elämässäni enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä edes epätietoisuus asunnosta Kristiansundissa saa minua hermostumaan, vaikka muuttoon on enää kaksi viikkoa. Täällä ollessa olen, kuten muutkin satunnaiset ex-patriaatit, saanut uutta näkökulmaa omaan elämääni ja pohdinkin, onko minun tarkoituskin elää elämäni (ainakin toistaiseksi) siellä ja täällä, vakiintumatta yhteen tiettyyn paikkaan. Hyvin se on näyttänyt sujuvan tähän asti ja tiedän kuitenkin, että henkinen kotini on ja tulee olemaan Turussa, jonne varmasti voin aina palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti