Aika vaan kuluu

Ohhoi, arki rullaa jo kuin se kuuluisa vierivä kivi, kun pääsin vaihtamaan pankkiakin. Uutta pankkia ei voi kuin kehua, palatessani töihin tilinavauskeikan jälkeen oli sähköpostissani jo odottamassa nettipalveluun tarvittava salasana ja pankista sain heti mukaani laitteen, joka arpoo nettikäytön salasanoja. Pankkikortin pin-koodin saapumista sain odottaa kaksi päivää ja päivä sen saapumisen jälkeen sain itse kortin. Postissa, tarvitsematta vaivautua itse pankkiin. Koko tämän epäonnekkaan episodin jälkeen määrittelen siis hyvän pankin sellaiseksi, jossa ei tarvitse käydä henkilökohtaisesti kuin korkeintaan allekirjoittamassa välttämättömimmät paperit tilinavaamisen yhteydessä.

Kerronpa nyt vielä muutaman viikonlopun tapahtumista, niistä kun löytyy mukavaa kerrottavaa. Edellisviikonloppuna nimittäin ajauduin kirjastokäynniltäni mainosflyerien innoittamana paikalliseen elokuvateatteriin, jossa on myös esillä näyttely Kristiansundin jälleenrakentamisesta sodan jälkeen. Kaupunkihan pommitettiin lähes maan tasalle toisessa maailmansodassa. Näyttelyssä oli päivystämässä kaksi paikallista vanhemman polven edustajaa, jonkun sortin paikallishistorian harrastajia, kai. Ja minähän vanhana historian opiskelijana olen varsin otollista yleisöä tällaiselle väelle, joka mielellään kertoo asuinpaikastaan ja sen historiasta. Opastajien intoa ei varmasti liennyttänyt suomalaisuuteni, vaan voidaan puhua puhtaasti win-win -situationista. Kuulin mm, että miehityksen aikana täällä oli jopa neljä tuhatta saksalaista sotilasta, eli noin kolmannes kaupungin väestöstä oli sodan aikana saksalaisia. Kaupungissa kerrotaan myös tarinaa saamelaisesta, jonka omistamat kolme taloa sijaitsivat kaupungin pommitetuissa osissa kukin eri suunnalla, mutta joista yksikään ei kärsinyt vahinkoja. Saamelaisen huhutaankin langettaneen talojensa ylle suojaavat loitsut, how cool is that?! Sinänsä vaatimattomassa näyttelyssä kuluikin yhtäkkiä ainakin 45 minuuttia.

Samaisena lauantai-iltana menin ekaa kertaa yksin leffaan. Aiemmin mainitut mainosflyerit kun houkuttelivat käyttämään Caroline-kinon lippuja puoleen hintaan ja kun näytöslistalta löytyi sieltä jo kerran poistettu Jenta som lekte med ilden (Tyttö. joka leikki tulella), ei tarjousta voinut vastustaa. Täällä on siis sen verran pieni ja eristäytynyt leffateatteri, että yhtä leffaa näytetään vaan pari viikkoa ja sitten se taitaa lähteä kiertoon.. Useampi pieni sali kylläkin löytyy ja kerralla kierrossa on kolmisen leffaa, mutta täytyy kyllä olla tarkkana, jos jonkun tietyn leffan haluaa nähdä, jotta ehtii raahautua teatteriin ennenkuin sen näytökset loppuvat. Samaiseen lauantaihin kuului shoppailua paikallisen Onlyn alennuspöydässä, josta tarttui mukaan uutta rättiä ihan kuusin kappalein hintaan 200 nok. Ja hetkeen ei toivottavasti tarvii shoppailla, vaan enemmänkin pitäis kai keskittyä siihen, mitä kaapista heittäisi pois.. Melkein kohoaa tuskanhiki otsalle, jos ajatus muuttamisesta edes vilahtaa päässäni.

Tuon viikonlopun sunnuntai vierähtikin sitten mm. fillaria korjatessa. Tästä olen kyllä erityisen ylpeä; paikkasin takakumin ihan itse, eikä tarvinnut edes irroittaa takarengasta! Seuraavana haasteena on varmaan auton renkaiden vaihtaminen, vaikka siihen tavoitteeseen pääsemiseen menee varmasti "hetki".. Sunnuntain kruunasi työkaverin luona katsottu Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelu lopputuloksella 7-0! Täytyy myöntää, että en edes muista, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen jäkismatsin, mutta nyt oli kyllä hauskaa, varsinkin tuolla lopputuloksella kruunattuna!

Seuraavana viikonloppuna käytinkin paljon aikaa "naisellisempiin" touhuihin eli siivoilin (kun kämpän yhteinen imuri oli suvainnut taas ilmestyä kaikkien käyttöön), pesin pyykkiä, leivoin (piitkästä aikaa) pullaa ja mokkapaloja ja tein makaronilaatikkoa lounasevääksi. Sunnuntaina pääsin työkaverin kanssa vierailulle Averoyn saarelle toisen kolleegan luo. Averoy on täällä kuuminta hottia, koska parin viikon päästä valmistuu lauttayhteyden korvaava tunneli, joka on ollut puheenaiheena ties miten kauan. Alkuperäisen aikataulun mukaan tunnelin piti valmistua aikoja sitten, mutta niin vain täälläkin tuollaiset aikataulut venähtää. Norjan "yleisradio" tarjoaa muuten amerikkalaisia ja brittisarjoja netti-tv:ssään ja True Bloodin katsomisesta on tullut yksi viikon kohokohdista! Kyseisen vampyyrisarjan lisäksi innostuin katsomaan Mistresses-sarjaa, joka oli niin huippuhyvä, että oikein kiukuistuin, kun kuulin sen loppuvan. Mä kun en viime vuosina ole edes pahemmin katsellut televisiota, en varsinkaan ihmissuhdehömppää (voinen myöntää, että kyllästyin Sinkkuelämäänkin nopeammin kuin moni tuntemani) oikein missään muodossa ja sitten kun vihdoin löydän mahtavan pari-/ihmissuhdedraaman, niin se loppuu! Vääryys tämäkin, vaikkakin pieni. Olen tosin kiinnostuksella seurannut myös tanskalaista dekkaria, Forbrytelsen. Minut tuntevat tietävät varmasti, että tämä ei kuulosta minulta, mutta tuokin sarja on mielestäni osoittautunut oikein kelvolliseksi. Katselin myös pari viimeistä jaksoa Generation Killiä, viimeisen jakson ekstra-mielenkiinnolla, koska tajusin, että siinähän Iceman-Bradia näyttelee sama skådespelare kuin True Bloodin Ericiä. Varsin erilaisissa rooleissa siis tuo kaikkien Ruotsi-poikia kuolaavien naisten lemmikki ;-)

Kohtalaisen paljon aikaa on kulunut myös viestinnän etäopintojen kanssa vääntämiseen. Kirjoja ei ole kovin helposti saatavilla, vaikka paikalliskirjasto tarjoaakin palveluitaan auliisti. Tai, tarjosi.. Ensimmäiset kolme kirjaa toimitettiin ystävällisesti, mutta seuraavaa tilausta tehdessä olikin jo hiukan toinen ääni kellossa, kun oli käynyt ilmi, että kirjojen tilaaminen tuo kustannuksia kirjastolle.. Tarjouduin kyllä itsekin maksamaan kirjoistani, ymmärrettäväähän on, että norjalainen pikkukirjasto ei pahemmin budjetoi varojaan ulkomaalaisten kurssikirjojen tilaamiseen.. Ekat kirjat sain Turusta reilussa viikossa, mutta Helsingin kirjoja odottelen vielä kolmen viikon jälkeenkin.. Ja omatuntoa kolkuttelee tieto siitä, että Hkin kirjalähetykset ovat varmaan kalliimpia kuin Turun vastaavat, hmph. Tähän mennessä olen todennut, että jos en muuta viiden yliopistovuoden aikana oppinut, niin ainakin ilmeisesti kirjoittamaan akateemista hömppää vähällä pohtimisella uskottavasti, sillä tähän mennessä kirjoitetut esseet ja tentit ovat menestyneet vähintäänkin keskinkertaisia. Hassua sinänsä, että avoimen yliopiston opintojen takia olen oppinut myös neuvottelemaan itselleni joitan erivapauksia ja selittelemään asioita parhaita päin. Tämän taidon opiskelua vältin nimittäin viimeiseen asti varsinaisena opiskeluaikanani, koska vihaan deadlinen venyttämistä ja opettajan aikataulujen sekoittamista, vaikka yhden esseen lukeminen tuskin pilaa kenenkään viikkoa. "Mutta, jos kaikki tekisivät niin.."- fraasi nyt sattuu iskemään juuri meikäläisen omatuntoon.

Ja kuka vielä väittää, että ulkomailla asuminen on eri jännää? Tai, kai se voisi olla jännempää kuin mun elämä just nyt. Välillä mietin, et olen itse tainnut ajaa itseni jonkun sortin velvollisuusloukkuun, kierteeseen, joka ruokkii itseään. Ois kiva olla sosiaalisempi tai vaikkapa harjoittaa viikonloppumatkailua, mutta muutamien rutiinien pyörittäminen ja opintojen kanssa vääntäminen vievät aikaa, joten sosiaalista elämää ei tule pahemmin harjoitettua. Ja kun en täältä oikein ketään tunnekaan, niin kehä on valmis. Nooh, kaikesta huolimatta en jaksa edelleenkään suuremmin stressata, onhan moniin todellisiin stressinaiheuttajiin (kuten Helsingin Yliopisto/avoin yo) välimatkaa enemmän kuin muutamia kilometrejä ja nekin on helppo unohtaa miellyttävässä ympäristössä.

Kivoja juttuja viimeisen kuukauden ajalta

*FNUFin syyskokous Porvoossa. Kiva porukka, hyvät keskustelut, hyvä ilma. Ja todella kummallinen tunne, kun ulkosuomalaisena on itselleen tuntemattomalla paikkakunnalla pohjoismaisessa seurassa. Hiukan olin kyllä sekaisin, kun ne ihmiset, jotka yleensä yhdistän ulkomailla oleiluun, olivat minun kanssani kotimaassani, jossa en nykyisellään edes asu. Ehkä huomaattekin, jo asian muotoilu tuottaa ongelmia ja sekavuutta. :) Mahtisviikonloppu kuitenkin!

*Lähes 90-vuotiaan Lapissa sotimiseen osallistuneen norjalaismiehen tapaaminen lauantaikävelyllä. Respektiä!!!

*Kuntosalin sauna. Kunnon Helo-kiuas. Olen jo onnistunut kerran karkoittamaan kanssasaunojani liian kuumilla löylyillä.. Onneksi norjalaiset eivät pahemmin perusta saunasta muuna kuin kuivaustilana, joten yleensä saan löylytellä itsekseni. Kerran pääsin myös oudoksumaan erään norjattaren varsin erikoista saunakäytöstä: ensin saavi (hyvin pieni sellainen) täyteen vettä, sitten äänestä päätellen saavin (tai ainakin puolikkaan) kumoaminen kiukaalle ja saunasta poistuminen suihkuun. Itse seurasin tätä episodia jo saunoneena suihkusta käsin, enkä jäänyt tarkkailemaan, menikö neito itse vielä sisälle saunaan.. :S

*Mican ja Jamin häät Suomessa. Pariskunta vakuutti häävieraat pelkällä olemisellaan olevansa oikeat toisilleen. Matka oli rankka, mutta oli mahtavaa nähdä kavereita ja ystäviä!

*Peuroja muutenkin mahtavan kauniilla iltalenkillä!

*Suomalaisuuttani on nyt päivitelty ainakin pankissa ja valokuvaajalla, jonka lisäksi postin virkailijan oli varsin vaikeaa ymmärtää, että minulla ei ole vanhaa norjalaista osoitetta, josta lähetykset pitäisi kääntää uuteen osoitteeseen.. Valokuvaaja oli elänyt myös aikaa pari vuosikymmentä sitten, kun täällä oli suuri suomalais-norjalainen kalastusyritys ja suomalaisiakin kymmenittäin. Toista on nyt. Maininnan ansaitsee myös taksikuski, joka oli epäillyt puhelinnumeroani Internet-puhelimen numeroksi, se kun oli maakoodeineen kaikkineen niin kovin pitkä..

*Iltakävelyt laivoja katsomaan. Täällä on enimmäkseen työlaivoja "parkissa" iltaisin, mutta käy niitäkin ihaileminen! Ja öljynporauslaivat tai mitkä lie ne vasta jännittäviä ovat ja kutkuttavat mukavasti mielikuvitusta pimeässä.. Iltaisella kävelyllä voi myös törmätä meren lihapiirakkaan, ts taskurapuun. Eräänä iltana kun katselin aivan kaupungin keskustassa laiturilta veteen levän joukkoon näin jotain, joka erehdyttävästi muistutti lihapiirakkaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että sinnepä on joku taas heittänyt iltapalansa menemään, höh. Otin pari askelta lähemmäs ja johan erottuivat pyöreän ruumiin ympäriltä pienet jalat ja sakset. Tyyppi oli kiinnittänyt itsensä veden pinnalla kelluvaan köyteen ja roikkui siinä kuin Titanicista pelastautuva Leonardo di Caprio. En kuitenkaan lähtenyt tarkistamaan tyypin tilaa, saattaa hyvinkin olla, että kaveria ei enää oltaisi kelpuutettu illalispöytään.

Blgoi

Poimintoja maasta-maahanmuuttajan arjesta

Tässä kokoelma erinäisistä tapahtumista, jotka ovat lähinnä vaikeuttaneet arkea. Pätkän otsikko siis kuvaa mukavasti sekavuudellaan hetkittäistä vitutusta ja sen aiheuttamaan sekavuutta. Sekavuutta elämään tietysti tuo myös uusi työ, jota edelleen kovasti opettelen. Mutta, asiaan.

Päivä, jona sain Lindan takaisin oli yhtä suurta tunnesekamelskaa. Ensinnäkin olin jo odottanut jotain tietoa korjaamolta noin viikon verran pidempään, kuin mistä alunperin oli puhe. Varaosan toimittamiseen ilmeisesti oli todellakin kestänyt. Kun sitten vihdoin, lähes pakon edessä uskaltauduin soittamaan korjaamolle (jossa aiempien kokemusten perusteella puhuttiin vain paikallista murretta, eikä sellaista kivaa yleisnorjaa) sainkin vastaukseksi, että auto oli korjattu jo eilen. Seuraava kysymys olikin sitten, paljonko koko homma kustantaa.. Tästä seurasi siis järkytys numero yksi.. Perinteiseen tyyliin pientä yksittäistä kytkentävikaa valoissa ei voinut korjata pienellä yksittäisellä osalla, vaan puolet ratista laitettiin vaihtoon samantien. Pää kylmänä tungin kuitin muiden sekaan hansikaslokeroon ja päätin unohtaa asian. Ennen korjaamolta lähtöä jouduin vielä kerran pyytämään apua, koska hinaamiseen käytetty koukku oli vielä kiinni etupuskurin alla, enkä saanut sitä omin voimin irti. Noh, vihdoin pääsivät eroon suomalaisista blondeista siellä korjaamolla.

Auton mukana sain takaisin myös fillarini, joka siis tuohon asti oli lojunut auton takakontissa kahtena kappaleena. Innoissani rupesinkin heti värkkäämään fillaria yhdeksi kappaleeksi ja sehän kävikin melkein käden käänteessä! Ei meikäkään _ihan_ käsi oo, vaikka aika lähelle päästäänkin! Ja kun kerran sain fillarin kokoon, niin mikään ei enää ollut estämässä pientä pyöräilylenkkiä.. Voiettä, miten mahtavalta pyöräilyn lämmittämät lihakset, aavistuksen laajentuneet keuhkot ja kasvoja viilentävä viima tuntuivat! Hyvät intervallimäet ylös ja vauhdin hurma alaspäin.. Kunnes otin vähemmän iloisesti tuntumaa norjalaiseen kiveykseen. Yleisesti ottaen pyörätiet ovat täällä hyvässä kunnossa, mutta paikoittain ne on kyllä täysin unohdettu. Tuo kohtalokas paikka oli sillan ja tien saumakohta, jolle saavutaan alamäestä ja noin 10 metrin säteellä tosta kohtalokkaasta saumasta on pari viemärinkantta sekä parin metrin pituin kupruileva kohta, joita kaikkia joutuu väistelemään siinä mukavassa alamäkivauhdissa. Joojoo, osaan jo jarruttaa ajoissa, mutta kummasti himmentää pyöräilyn hurmaa tuollainen. Oma etupyöräni kosahti tien ja sillan revenneeseen (?)saumakohtaan, josta seurasi vähemmän tyylikäs heittäytyminen kiveykselle; minä ensin, pyörä perässä. Sitten vaan äkkiä ylös, pikatoteamus, mitään ei mennyt katki tms, koska jalat pitävät ja kädet toimivat, vilkaisu ympärille; eihän kukaan nähnyt, näkyykö pyörässä kolhuja - ei ja pyörät pyörivät normaalisti, kirvelyn tunne polvissa -katse polviin ja rikkinäisten housun punttien ja poliven toteaminen. Ja tiedoksi kaikille huolestuneille: käytän kypärää. Polvet olivat siis aika riekaleina ja asvaltti-ihottumakin kirvelsi, mutta minähän suoritin lenkkini loppuun ja testasin pyöräilyreitin työpaikalle ja takaisin. Joku norjalainen saattoi tehdä tuon illan aikana havainnon pyöräilijästä, jonka veriset polvet vilkkuivat tuulihousujen punteista, mutta "any publicity is good publicity". Jep.

Kädettömyydestä puheen ollen, olen vihdoin saanut nuo revenneet housunpolvet melkein korjattua. Neula ei kyllä oikein meinaa pysyä kädessä, jos kuusiokulma-avainkin tuottaa pieniä ongelmia, mutta housunpolvet on suurin piirtein kiinni ja pyöräilykausi jatkuu. Tosin hieman epäsäännöllisesti, sillä täällä törmäsin myös ilmiöön, joka ei aiemmin ole pahemmin haitannut pyöräilyäni, nimittäin tuuleen. Turussa pyöräillessä kovallakin tuulella riitti yleensä, että pyöräili itse kovempaa. Kun täällä _tuulee_, niin saa ihan oikeasti löysätä vaihteita, keskittyä ohjaamiseen ja toivoa, ettei tuuli tartu pyörään ja lennätä ojaan. Muutoinkin täällä on nyt ollut erityisen pitkä sadekausi, eikä mun varusteet ihan riitä jatkuvassa rankkasateessa ajamiseen. Korkeimmat tunturit saivat alkuviikosta jo lumipeitteen ja näyttävät todella kauniilta! Tosin lumipeite tuli noin kuukauden verran liian ajoissa, joten toivotaan, että ne lumet sulavat vielä hetkeksi pois..

Olen muuten päättänyt ja päätellyt, että mä en ole henkilö, joka stressaa vähästä. Nyt kuitenkin rupeaa pinna oleen jo aika kireellä, kun norjalaistaho toisensa jälkeen rutisee vastaan. Ensin mun verokorttia ei meinattu lähettää mun osoitteeseen täällä, vaan Suomeen.. Ei kantsi kysyä miks, en ihan 100% ymmärtänyt sitä daamia veroitoimistossa ja ne perustelut, jotka ymmärsin oli ihan tyhmiä. Tietenkin. Verokortti kuitenkin saapui osoitteeseeni Norjassa ja seuraava askel otettiinkin pankin kynnyksen yli. Kuvakin piti pankkikorttia varten hankkia ja tilille ei voinut tehdä mitään ennen kuin siellä oli rahaa. Lähdin pankista tyytyväisenä, koska nyt työnantaja pystyisi maksamaan ainakin matkakorvaukset muuttomatkasta. Tein siis pienen siirron Suomen tililtä ja jäin odottamaan pankkikortin ja tunnusten saapumista. Kului viikko ja pyysin erikseen matkalaskun maksamista ja ilmoitusta minulle, jos ei onnistu kuluvalla viikolla. Kaiken piti olla kunnossa, mutta perjantainakaan ei rahoja näkynyt. Turhautuneena soittelin tyytymättömyyttäni työantajan edustajille ja äitikin sai luonnolliseti osansa kiukuttelusta. Edessä oli siis kitkutteluviikonloppu, jollaista en ole kokenut sitten vuoden x jälkeen. En todellakaan muista, koska viimeksi olisin joutunut laskemaan kaupassa ostokset sentilleen/kruunulleen ja keskittymään siihen, että _mitään_ muuta kuin välttämättömimmät ei saa ostaa. Vuokrakin olisi jo tuolloin pitänyt maksaa.. Viikonlopun kitkuttelun jälkeen maanantaina kiitin ja kumarsin Suomen valtiota, joka vielä maksaa minulle opintotukea ja perjantaina olisi jo moneen kertaan varmistettu palkkapäivä. Opintotuen saattoi siis hyvillä mielin käyttää muutaman jo erääntyneen laskun hoitamiseen ja kaupassakäyntiin. Uudet farkutkin piti ostaa rikkimenneiden tilalle. Farkkukaupassa kävi kyllä tuuri, kun juurikin se tarjouksessa oleva malli sattui istumaan hyvin. Tällaista tapahtuu noin kerran tuhannessa vuodessa, joten onni onnettomuudessa tosiaan. Tänään, perjantaina, voin todeta palkan saapuneen tililleni, mutta yhä vain tässä odottelen pankkikortin ja nettitunnusten saapumista. Raha tuo turvallisuuden tunnetta, vaikka sitä ei pääsisikään käyttämään.. right.. Ja tämähän ei edelleenkään nosta vitutuskäyrää, ehei. Esim. vuokra on siis edelleen maksamatta ja laskut kasvaa viivästyskorkoa vielä pitkään, sillä vaikka pääsisin operoimaan tililläni, niin kv pankkisiirrot kestävät aina muutaman päivän. Toivottavasti perintätoimisto ei saa minusta asiakasta, vuokranantaja sentään otti asian hyvin tyyliin "maksat kun pystyt". Pankkikortin piti siis tulla jo yli puolitoista viikkoa sitten, mutta viimeisimmän tiedon mukaan se tulee maanantaina - postissa..

Postihan ei ole aiemminkaan ollut ykkösenä mun suosikkifirmojen listalla, katsotaan miten käy tällä kertaa. Norjan posti aiheutti myös päänvaivaa vaatimalla, että rekisteröin asuinosoitteeni, muutoin minulle osoitettu posti saattaa päätyä esim. Suomeen. Tämän sain selville, kun kävin jo postissakin kyselemässä, josko sinne olisi jäänyt mun pankkikortti pyörimään.. Ei ollut.. Myös puhelinliittymä on rekisteröitävä, vaikka se olisikin prepaid. Ja muunlaisia liittymiä ei ole tarjolla, jos et ole Norjan väestörekisterissä. Toisaalta, jos olet väestörekisterissä, vältyt kaikkien muiden rekisteröintien tekemiseltä erikseen. Olo on kuin opiskelijalla, joka kieltäytyy hankkimasta opiskelijakorttia ja joutuu hakemaan VR:ää ja Matkahuoltoa varten erilliset todistukset opiskelijuudestaan. Voi elämän kevät.

Rekisteröinnitkään ei näköjään riittäneet mun vastoinkäymisiksi. Tänään sain nimittäin soiton suomalaisesta pankistani, että he epäilevät jonkun kopioineen Visa Electron-korttini Islannissa ollessani. Kortti pitäisi sulkea siis hetimiten, mutta sittenhän mulla ei olisi minkäänlaista pääsyä mihinkään valuuttaan. Hahaa, tää oli kuitenkin ehkä paras aika rosmoille käyttää mun korttia, tänpäiväisen kauppareissun jäljiltä tilillä on ehkä euro tai kaksi. Onnea siis vaan yritykselle! Tästä johtuen en oikein haluaisi siirtää rahaa Suomen tilille, ennen kuin olen saanut uuden kortin (tilauksessa, katsotaan miten kauan asia vie Suomessa), mutta en oikein voi kuolettaa nykyistä korttiani (se kun on ainoa pääsy käteiseen tällä hetkellä) ennen kuin olen saanut norjalaisen kortin.. Oikein kutkuttava tilanne siis. Eli uusi kituutteluviikonloppu edessä.. En kyllä millään olisi uskonut tämän olevan näin vaikeaa Norjassa. Noh, kunhan joskus saan sen pankkikortin, niin luulisi monen huolen olevan ohi. Luulisi.

Ainiin, tällä on satanut melkein joka päivä viimeisen neljän viikon aikana ja syyskuu 2009 mainitaan sateisimpana syyskuuna sataan vuoteen tjtn.. Säitäkin on siis pidellyt. Korkeammalla sade onneksi tulee lumena ja mikäs tässä on lumihuippuja ihaillessa, mikäli ne vaan sadepilvien takaa näkyvät.

Tässä tais olla kootusti vastoinkäymisiä, mutta näistä huolimatta ei liikaa masenna ja maitojuna ei kutsu. Yritän tehdä kokoelman Norjassaolon kivoista sattumuksista, niitäkin nimittäin on!!

Huomautuskommentti

Alta löytyy neljä uutta tekstiä, ensimmäinen on kirjoitettu joitain viikkoja sitten ja loput äskettäin. Ovat siis kronologisesti hiukan sekavassa järjestyksessä ja kylmät faktatkin tulevat hiukan jälkijunassa, mutta tekstit ja niiden järjestys ovat toivottavasti lukijaystävällisiä. Yritän vielä pykätä matkaselostuksia ja hiukan sälää Islannista, mutta katsotaan nyt. Tällä kertaa en edes lupaa kuvia blogiin, niitä löytyy Facebookista sitten kun löytyy. Eläkää sen kanssa! ;-)

I´m like a bird, I always fly away..

Alkuun täytyy taas todeta Islannin ihmeellisyys. Aloitin tekstien kirjoittamisen keskipäivän aikoihin Reykjavikilaisen kirjakaupan kahvilan terassilla kuumassa auringonpaisteessa. Nyt kirjoittelen tuntemuksiani kotona ja ihastelen sateen kauneutta auringon paistaessa.

Vajaat pari viikkoa on aikaa jäljellä ihmemaa-Islannissa ja sitten otan suunnan Turun kautta Norjan Kristiansundiin. En voi sanoa, että jäisin erikoisesti kaipaamaan Islantia, vaikka muutamia asioita toki haluaisin viedä mukanani. Kuten Laugardalslaugin ulkoaltaineen ja hotpotteineen ja näkymän meren yli Esjalle. Tosin mahtavia näkymiä on kai tiedossa jatkossakin, Kristiansund kun sijaitsee Norjan länsirannikolla, pohjois-eteläsuunnassa aika keskellä Norjaa. En myöskään koe, että elämä Islannissa ahdistaisi siinä määrin, että minun olisi pakko päästä pois täältä (huolimatta siitä, että hetkittäin ajatus pitkäaikaisesta asumisesta pienellä vulkaanisella saarella keskellä Atlanttia on aavistuksen järkyttävä). Yksinkertaisuudessaan; minulla ei ole mitään syytä jäädä Islantiin, eikä mitään syytä olla muuttamatta Norjaan. Pienellä periferisellä saarella on kuitenkin uskomattoman paljon nähtävää ja suunnittelenkin jo paluuta ihan lomailumielessä.

Olen pohtinut paljonkin miten Islannista poismuuttaminen eroaa aiemmista maistamuutoista. Olen myös verrannut fiilistäni mm. nordjobbareiden lähtöfiiliksiin. Nordjobbareita tuntemattomille selvitykseksi: nordjobbarit ovat yleensä 20 vuoden molemmin puolin olevia nuoria, jotka lähtevät kesäksi töihin toiseen Pohjoismaahan. Monelle nordjobbarille Nordjobb on ensimmäinen kerta, kun he viettävät kesän poissa kotoa/kotimaasta ja uusi maa, uudet ihmiset ja etenkin uudet, erilaiset kokemukset ovat jotain, minkä kesän päättyessä ei haluaisi loppuvan. Vaihtarina olo on hiukka samanlaista. Ensimmäinen "uusi maailma" voi tuntua unelmien maalta, jossa kaikki on toisin ja paluu kotiin tuttujen ihmisten luo ja vanhoihin ympyröihin tuntuu luotaantyöntävältä. Siltä musta ainakin tuntui vuosia sitten Tukholmassa vietetyn Nordjobb-kesän (ja myöhemmin Ahvenanmaan-kesien jälkeen). Onko lähdön tuska siis oikeaa rakkautta uutta maata kohtaan vai ainoastaan pelkoa ja/tai vastenmielisyyttä ja turhautumista palata vanhoihin kuvioihin? Tällä kertaa mun lähteminen on kuitenkin erilaista jo senkin takia, etten palaa Suomeen, vaan vuorossa on kokonaan uusi maa. Toisaalta, ennen kuin päätin ottaa vastaan työn Kristiansundista lähettelin työhakemuksia Suomeen, enkä yleisesti ottaen kokenut Suomeen paluuta epämiellyttäväksi. Hieman inhotusta herätti ajatus muutosta pääkaupunkiseudulle eikä Turkuun, mutta siihenkin tottui.

Fiilis on enimmäkseen kuin yksittäisellä/yksinäisellä muuttolinnulla, kun taas kerran on muutto edessä uuteen maahan ja uuteen ympyröihin. Tupsahtaminen uuteen ympäristöön ja työpaikkaan sekä uuteen tilanteeseen sopeutuminen tuntuu juuri nyt olevan elämässäni enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä edes epätietoisuus asunnosta Kristiansundissa saa minua hermostumaan, vaikka muuttoon on enää kaksi viikkoa. Täällä ollessa olen, kuten muutkin satunnaiset ex-patriaatit, saanut uutta näkökulmaa omaan elämääni ja pohdinkin, onko minun tarkoituskin elää elämäni (ainakin toistaiseksi) siellä ja täällä, vakiintumatta yhteen tiettyyn paikkaan. Hyvin se on näyttänyt sujuvan tähän asti ja tiedän kuitenkin, että henkinen kotini on ja tulee olemaan Turussa, jonne varmasti voin aina palata.

Kristiansundissa

Kolmisen hektistä viikkoa myöhemmin kirjoittelen uutta tekstiä uudessa kotikaupungissani Kristiansundissa, enkä voi muuta todeta, kuin että edellisestä tekstistä on hyvä jatkaa. Olen varmaankin edelleen jonkun sortin välitilassa, vasta pari päivää sitten saavuin Suomesta, eikä viimeisestä päivästä Islannissakaan ole kulunut kuin viikko. Ulkona muuten sataa paraikaa täälläkin :) Vähän ukkosteleekin.

Neljä ekaa päivää ovat kuluneet tietenkin nopeasti uuteen työhön, työkavereihin, arkielämään (kuten kaupassakäyntiin) ja ympäristöön totutellessa. En pysty lopettamaan hehkuttamista ympäröivästä luonnosta! Joka puolella on vuoria, kuten Islannissa, vaikkakin ne ovat siellä erilaisia. Joka puolella on myös puita ja metsää, kuten Suomessa. Siellä täällä on suojaisia salmia ja mukavia kallioita, kuten Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa. Erinäköiset ja -kokoiset laivat seilaavat joka puolella saarta. Kaikkea tätä ympäröi meri. Tai paremmin sanottuna; koko alue kiemurtelee meren pinnalla. Ilma tuntuu pehmeältä, samanlaiselta kuin "tavallisissa rannikkokaupungeissa" (tavallinen rannikkokaupunki = esim Turku tai Göteborg, mutta ei Reykjavik:), mutta silti raikkaalta kuten Islannissa. Aurinkoakin on riittänyt näinä muutamina päivinä ja olen nauttinut kesemmästä kesästä enemmän kuin koko kesän aikana Islannissa. Ei sillä, etteikö Islannissa olisi ollut poikkeuksellisen lämmin ja kuiva kesä, Kristiansundissa vain kesäinen ilma on minulle tutumpaa ja kotoisempaa laatua.

Työpaikalla minut otettiin vastaan melkein ylitsevuotavan lämpimästi samalla kun kerrottiin, että tuloani on odotettu jo kauan.. Minut oli esitelty etukäteen työkavereille mailitse (krhm, lähin esimies siis ilmeisesti tehnyt koosteen mun cv:stä tjtn) ja heidät oli jossain määrin aivopesty tekemään kaikkensa, jotta viihtyisin töissä. Firmalla on ollut hieman epäonnea matkassa, sillä tänne rekrytoidut suomalaiset ovat syystä tai toisesta lopettaneet parin kuukauden jälkeen, joten odotukset mua kohtaan ovat melkoiset. Melkeinpä pelottava vastaanotto meikäläiselle. Työkavereistani yksi on suomalainen ja loput seitsemän norjalaisia ja kaikki vaikuttavat oikein mukavilta, auttavaisilta ja reippailta. Vaikken vielä ole ehtinyt jutella enemmän kuin minua perehdyttävän suomalaisen kanssa, niin uskoisin sopivani tuohon porukkaan, jos en kuten nenä päähän niin ainakin kuten vararengas takaluukkuun (mistä puhuen, en tiennyt että siellä pohjan alla on kaikkea ihmeellistä sälää, kuten hinauskoukku -mistä mä voin tietää, että autoon voi kiinnittää jonkun koukun, vaikkei ole vetokoukkua, ja vielä sinne etuosaan-- joten ansaitsin taas blondipisteet kotiin Lindan hinausta järjestäessäni). Pitänee vielä mainita, että kaikki työkaverini ovat naisia.

Neljän päivän aikana olen muutoin ehtinyt tutustua paikallisiin ruokakauppoihin, uimalaitokseen ja lähimpään ulkoilureittiin. Uimahallissa/minikylpylässä oli vain 25m allas ja kaikenmaailman turhia pompööseja liukumäkiä ja lastenaltaita ja vaikka mitä ja ainakin kolminkertainen hinta (alennettunakin!) Islantiin nähden -höh! Kaikesta tästä ja sisäaltaasta huolimatta tavallista lyhyempikin, vain kilometrin uinti virkisti kuten ennenkin. Harmi kyllä taitaa olla pakko luopua hyvin alkuunpäässeestä harrastuksesta jo nyt, sen verran kallista on pulikointi täällä.

Kämppä on samantyylinen kuin Islannissa, kellari on vain vaihtunut sokkeliin. Kämppiksinä on kaksi parikymppistä norjalaista; poika ja tyttö (ei pariskunta), joiden kanssa siis jaan keittiön ja vessan sekä kylpy/pesuhuoneen. Seinät on aika paperiset, mutta se tuskin muodostuu ongelmaksi, sillä minua vastapäätä asuva poika vaikuttaa hyvätapaiselta ja on ainakin tähän asti lakannut kuuntelemasta musiikkia/laskenut volyymia viimeistään yhdentoista maissa. Näkee sitten, mitä viikonloppuina tapahtuu, mutta lähtökohdat vaikuttavat ainakin hyviltä.

Huomasin muuten toukokuussa pohtineeni murheisena pakkomuuttoa opiskelijaksi Helsinkiin, mutta näin ei nyt sitten päässyt käymään. Olen kyllä ilmoittautunut läsnäolevaksi Helsingin Yliopistoon, mutta tarkoituksenani on kikkailla opintoviikkoja opiskelemalla etänä Avoimessa yliopistossa ja hyväksyttää sitten avoimen opinnot HY:n tutkintoon. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato ja kukapa ei lapamatoon luottaisi. Tämä siis tiedoksi niille, jotka pohtivat, mitä opiskelupaikalleni tapahtui.

Tässä kai ne perusasiat näin alkuun, hyvältä vaikuttaa ja ainakin tähän mennessä itsetuntemus on ollut oikeutettua; sopeutumisvaikeudet ei pahemmin kiusaa.

Autoilua

Linda (asiaa tarkemmin tuntemattomille tiedoksi: Linda= Fiat Brava -98. Naisen autolla pitänee olla miehen nimi, mutta Linda tekee poikkeuksen; pyöreämuotoista, yllätyksiä täynnä olevaa, naisellisen äkkipikaisesti toimivaa autoa ei voi nimetä maskuliiniksi! Sitä paitsi, tästä syystä mun ja Lindan välillä on varsin toimiva ja lämmin suhde- joku muu olisi varmasti jo luovuttanut korjaamolaskupinon kasvaessa..) jaksoi kiitettävästi tuhannen kilometrin urakkansa Ruotsin itärannikolta Norjan länsirannikolle, mitä nyt pitkät valot eivät enää suostuneet menemään pois päältä viimeisen tunnin aikana. Pilkkopimeässä ajaessa oli parempi näin, Linda siis osoitti taas naisen logiikkansa; jos valot menee pimeässä rikki, niin parempi, että pitkät ei kuitenkaan lakkaa toimimasta. :)

Tullessani ekan työpäivän jälkeen kotiin koin taas ylimääräistä sydämentykytystä, kun tuulilasissa näkyi jo kaukaa keltainen lappu. "Jaaha, eka päivä uudessa maassa ja heti parkkisakko. no, eipä olis eka kun Islannissa tuli jo yksi sellainen kuitattua, mutta paljonkohan tässä öljymaassa joutuu pulittamaan" oli ensimmäinen ajatukseni. Lappunen osoittautuikin (helpotuksen huokaus) huomautukseksi siirtää auto, jotta kaupungin työntekijät pääsevät tyhjentämään roskiksen, eikä siis sisältänyt mitään maksuvelvoitetta. En kyllä vieläkään ymmärrä, mistä mun olisi pitänyt tietää, miten kauas jostain tolpasta (mikä tolppa??) pitää parkkeerata ja tasan samassa kohdassa on myöhemmin ollut muita autoja. Lähtiessäni uimaan myöhemmin illalla siirsin Lindan hieman alemmas ja mietin, että pariin päivään ei tarvitse kantaa huolta keltaisista lappusista, sillä olin päättänyt toimittaa auton korjaamoon valojen laittamista varten.

Seuraavana aamuna sitten käynnistelin autoani alamäkeen mennäkseni töihin ja sitten korjaamoon. Pari sekuntia liian myöhään huomasin, että liikuin ainoastaan painovoiman avulla ja että auto ei ollutkaan käynnissä liikkeestä huolimatta. Tajuttuani tämän olin jo ehtinyt rullailla ensimmäiseen risteykseen, jossa oli pakko pysähtyä väistämään jalankulkijaa ja josta ei sitten päässytkään enää eteenpäin hidastetöyssystä johtuen. Siinä sitä sitten jurnutettiin kytkintä ja katseltiin ympärille, että mistä hankitaan apua. Pysähtymisen välillisesti aiheuttanut jalankulkija oli jo ehtinyt häipyä, mutta huomasin kiinnittäneeni lähitaloa maalaavan miehen huomion epätoivoisilla starttaamisyrityksilläni. Kyseinen mies ei pahemmin kruusaillut vaan lähti ilomielin tönäisemään Lindan pikku töppäreen ylitse sujuvaan liukuun, joka päätyi parkkeeraamiseen islantilaiseen tyyliin, siis keskelle jalkakäytävää. Suunnatessani ylämäkeä kotiin hankkimaan tarvittavia puhelinnumeroita huutelin (genau-ilmaisusta ja jännittävästä murteesta päätellen saksalaiselle) maalarille kiitokseni, jolloin mies yltyi selittämään, miten tämä oli kolmas kerta tänä aamuna, kun hän kohtaa starttausvaikeuksia. En tosiaan ollut yksin ongelmani kanssa, sillä matkalla korjaamolle (korjaamo on ihan työpaikkani vieressä, joten pummasin kyydin hinauskuskilta) poikettiin antamaan starttiapua jokseenkin keski-ikäiselle naiselle, jonka huomattavasti Lindaa nuorempi "kauppakassi" ei suostunut tulemaan ulos tallista. Nojoo, satoihan silloin tihkua.. Ilo pitkästä itkusta, sillä ei mennyt kahtakaan tuntia ennen kuin korjaamosta soitettiin, että vika oli saatu korjattua.

Työpäivän päätyttyä marssin korjaamoon ja ilmoitin tulleeni hakemaan Fiatini pois. Korjaamopoika (jonka hiustyyli oli joltisenkin sama kuin meikäläisen viimeisin kananpylly, hmm..) selvitti mikä oli vikana, mutta eihän meikäläisen norja riittänyt sen ymmärtämiseen, joten rassukka joutui selittämään muutaman kerran uudelleen (keskustelu oli käyty jo kerran puhelimessa..). Kun kuvittelin ymmärtäneeni syyn (sytystystulpat?) ja maksettuani koko roskan hinauksineen (krhm, tässäkin oli sitten pakko heittää pikku "mä en muista tunnuslukua"-korttiepisodi) marssin tyytyväisenä autolle ja hykertelin ilosta Lindan käynnistyessä reippaasti hyrräten. Minuuttia myöhemmin marssin takaisin sisälle korjaamoon (ja sain varsin hölmistyneen katseen korjaamopojalta- se oli varmasti jo myhäillyt tyytyväisenä, että pääsinpä siitäkin blondista eroon) ja ilmoitin, että pitkät on ja pysyy edelleen päällä. Hinaajamies ei ollut maininnut mitään valoista ja odottelen edelleen varaosan saapumista Lindan hengatessa korjaamolla (petturi). Minut tunnistettiin heti puhelimessakin, kun tänään kyselin tilannekatsausta. Ehdin juuri ja juuri todeta parhaalla suomenruotsillani, että haluan kysyä autostani, kun samainen korjaamopoika kysyi: " ai se Fiat?".. Joo, Suomen rekisterissä kulkeva Fiat ja sen yhtä vaalea omistaja ovat jatkossa varsin tunnettuja paikallisissa autokorjaamoissa, voisin kuvitella..